• Etusivu
  • Tositarinat
  • Asiantuntijat
  • Tukijat
  • UKK

Kannabiksen dekriminalisointi on ajankohtainen aihe Suomessa eduskuntaan menossa olevan kansalaisaloitteen vuoksi. Vaikka itse käytän hamppua, olen aina suhtautunut torjuvasti sen laillistamiseen ja dekriminalisointiinkin. Vaikka koen sen itselleni loistavaksi tuotteeksi, tiedostan, että vaikutukset on yksilöllisiä ja ennemminkin ajattelisin, ettei Suomeen kaivata lisää päihteitä. Kuitenkin tänä syksynä lainsäädäntö kannabiksen osalta on koskettanut omaa elämääni niin syvästi, että koen tarpeelliseksi kertoa tarinani. 

Minulla on yli 10 vuoden kokemus kannabiksen käytöstä. Säännöllisemmästä ja epäsäännöllisemmästä. Se on minun juttuni ja sopii minulle. Olen jopa hieman hörhötasoa uskossani, että hamppu voi pelastaa maailman ja ilmastokriisin korvaamalla monia uusiutumattomia luonnonvaroja. Hamppu on uskomattoman monipuolinen kasvi. Itselleni kannabis on nappi tuote. Kutsuisin sitä työkalukseni. Se auttaa luovaan työskentelyyn ja stressinhallintaan työssäni. Kannabis tuntuu avaavan aivoissa uusia ajatusratoja, sen avulla pystyn hyödyntämään pieniäkin tiedonmuruja, jotka päähäni on jäänyt. Käytän sitä myös lääkkeenä unettomuuteen, kipuihin, närästykseen, ahdistukseen sekä ruokahaluttomuuteen. Lisäksi se auttaa minua ptsd-oireissa ja diagnosoituun ahdistuneisuushäiriööni. Muita lääkkeitä en tarvitse käyttää, enkä juurikaan käytä muita päihteitä, alkoholia siis hyvin harvoin ja korkeintaan yksi annos kun otan. En tykkää olla sekaisin tai etsi päihtymistä. Kukaan lähipiiristäni ei ole koskaan ollut huolissaan kannabiksenkäytöstäni tai kokenut että se hankaloittaisi elämääni. (Muuten kun sen laittomuuteen liittyen.) Käyttömääräni ovat hyvin pieniä, jos vertaan esimerkiksi lääkärin määräämiin lääkinnällisiin määriin, yksi viidesosan käyttöannos riittää hyvin minulle antamaan kaipaamani vaikutuksen. Kannabis ei päihdytä minua, se selkeyttää. Suosin myös mietoja lajikkeita. 

Jotta saan koko vyyhdin auki, joudun avaaman noiden mainitsemieni ptsd-oireiden (posttraumaattinen stressioireyhtymä) syyt. Ensinnäkin minut on raiskattu kahdesti 18-vuotiaana. Meni vuosia ennen kun sain sanat näille tapahtumille. Syyllistin pitkään itseäni ja häpesin, kuten yleensäkin raiskauksen uhreilla on tapana. Neljä vuotta sitten aloin ymmärtää tapahtumia ja niiden seuraamuksia ja kävin Viola Ry:ssä vuoden ajan mm. vertaistukiryhmässä. Samoihin aikoihin elin väkivaltaisessa ja kontrolloivassa parisuhteessa. Räpiköin tuoreena äitinä perhe-elämää läpi, vauva- ja taaperovaiheet käytännössä yksin, toimien samalla jonkin tason omaishoitajana kumppanilleni. Lastensuojelu pelasti minut tuosta tilanteesta. Ilman viranomaisten tukea silloin, en olisi osannut irrottautua suhteesta ja alkaa rakentaa vaillinaista vanhemmuuttani eheämmäksi. Erityiskiitos pariterapeutillemme ja Viola työntekijälleni jotka opettivat minulle omien rajojen asettamista ja kunnioittamista. 

Muutama sana lapsuudestani tähän väliin. Lapsuuteni on ollut todella onnellinen. Kasvoin pienellä paikkakunnalla Lapissa jossa oli tiivis yhteisö, paljon läheisiä sukulaisia asui ympärillä, mm. mummo pellon toisella puolella kotitalosta katsottuna. Minulla on ollut monia luotettavia aikuiskontakteja. Vanhempani työskentelivät läheisessä matkailukeskuksessa. Olenkin joskus leikkisästi sanonut että olen ollut lomalla koko elämäni. Vietimme siellä todella paljon aikaa. Äitini käytännön työ oli vielä sisäleikkipuistossa, isäni ideoima paikka, aikana jolloin Hoplop tyyppisiä sisäleikkipuistoja ei vielä ollutkaan. Muistan jännityksen kun istuu tyhjässä pomppulinnassa ja odottaa sen täyttymistä, muistan siansaksan puhumisen ulkomaalaisille turistilapsille, muistan keilaradalla laitteen sisällä pelaajien härnäämisen pidättelemällä palloja tai kaatelemalla keiloja miten sattuu… Olen saanut leikkiä ja olla prinsessa. Minulla on ollut turvallisia aikuisia ja maailmankuvaani avartavia kohtaamisia. Todella unelma lapsuus. Näistä asioista johtuen uskonkin resilienssini kehittyneen huippu hyväksi. Haluan kertoa nämä asiat lapsuudestani, selventääkseni, etten käytä kannabista päihdehakuisesti peittääkseni lapsena koettuja traumoja. 

Takaisin aikuisuuteen. Samaan aikaan olen elänyt hyvinkin kaikki normaaliuden mittarit täyttävää elämää. Olen tehnyt töitä ja elättänyt itseni koko aikuisiän. Maksanut verot jo 16 vuotta kestäneellä työurallani ja matkustellut nuoruudessa eli kansainvälistynyt niin kuin päättäjät kannustavat nuoria. Kävin lukion ja olen opiskellut itselleni ammatin, artesaani, jolla olen myös työllistänyt itseni suoraan koulusta vakituiseen työsuhteeseen. Olen kasvattanut kaksi lasta, suht täysipäisiksi kansalaisiksi tulevia yksilöitä, uskaltaisin väittää. Olen maksanut kahta asuntolainaa, nytkin asun omistusasunnossa pankkilainalla. Minulla on ystäviä, harrastuksia ja nykyään monivuotinen tasapainoinen parisuhde. Erittäin tavallisen oloista tarinaa. Ja kaiken tämän ajan olen myös polttanut kannabista. Uskonkin että se on ollut se lääke jolla toimintakykyni on säilynyt, en ole romahtanut vaikeiden kokemusten alle. Joillekin riittää kahvi, toinen tarvitsee mielialalääkityksen, minulle sopii kannabis. Edelleen toistan ettei kukaan lähipiiristäni ole ollut huolissaan käytöstäni, pitkäaikainen miesystäväni ei käytä mitään päihteitä. Ainoa huoli on liittynyt sen laittomuuteen. Ja nyt päästäänkin itse tarinaan. Tähänastiset asiat on ollut pohjustusta sille. Miksi muuten joutuisinkaan selittelemään ja puolustelemaan kannabiksenkäyttöäni. Mielestäni ihmisillä pitäisi olla omatunnon oikeus päättää kehostaan ja siitä mitä siihen laittavat. 

Tänä syksynä kannabiksen laittomuus on ensimmäistä kertaa oikeasti konkretisoitunut minulle. Yli kymmeneen vuoteen en ole joutunut olemaan poliisin kanssa missään tekemisissä. Asuin nuoruudessa hetken myös Hollannissa, joka osaltaan on vaikuttanut asenteeseeni ja huolettomuuteeni kannabiksen harmittomuudesta. Ensimmäistä kertaa olen ollut poliisin kanssa tekemisissä tänä syksynä perhetyön seurauksena. Pohjustan vielä tähän ensin aiempaa lastensuojelun suhtautumista kannabiksenkäyttööni. Asiakkuuteni alkoi siis vuonna 2014 lasteni isän hakeutuessa hoitoon. Hän kertoi silloin sairaanhoitajalle tukistaneensa lastamme kerran, joka tietenkin johti ilmoituksen tekemiseen. Tämä käynnisti vyyhdin, joka tietenkin aluksi pelottikin, mutta joka lopulta päätyi, kuten aiemmin kerroin, minun ja lasteni pelastumiseen. Olen siis kiitollinen silloisesta viranomaistyöstä. Mainittakoon etten ikinä ole joutunut olemaan lapsistani erossa, he ovat aina kulkeneet mukanani, olemme aina asuneet samassa osoitteessa. 

Kannabiksenkäyttöni tuli lastensuojelun viranomaisten tietoon 2015 isän toimesta. Tästä en edes ole katkera, onhan se oleellinen osa minua enkä sitä haluaisikaan salailla, kuten en ole salannutkaan omassa elämässäni. Suostuin silloin seuloihin todistaakseni… jotain, en edes tiedä mitä, ja annoin myös puhtaita seuloja. Kävin myös muutaman kuukauden ajan a-klinikalla juttelemassa käytöstäni, mutta tämä hoitokontakti lopetettiin pian omasta ja a-klinikan puolesta tarpeettomana. Tähän asti olenkin pitänyt viranomaisten suhtautumista kannabikseen asiallisena. Ymmärrän, että työntekijöiden kädet on sidottu lakiin, kukaan ei halua tai voi ottaa vastuulleen sitä, mitä jos jotain tapahtuu ja viranomaisiin osuu syyttävä sormi, miksei tähän ole puututtu. Olen kuitenkin kokenut myös että minua kuunnellaan ja vanhemmuudestani nähdään se suurempi kuva. Kuitenkaan asiakkuutta ei ole helposti voitu lopettaa. Kysyin eräältä ystävältäni, joka on ammatiltaan sosiaalityöntekijä, että miten hän suhtautuisi minuun, äitiin joka käyttää mietoa laitonta ainetta, mutta elämänhallinta on kunnossa. Hän vastasi, että luultavasti jotenkin roikottaisi asiaa, ei voisi päättää asiakkuutta, mutta ei haluaisi aiheuttaa kiusaakaan. Näin kanssani onkin toimittu. Asiakkuus oli eromyllerryksen jälkeen käytännössä sitä että tapasin puolen vuoden välein lastensuojelun sosiaalityöntekijää ja juttelimme kuulumisia. Huolia ei noussut ja asiakkuuden päättämisestäkin jo sovittiin. 

Talvella 2019 ekaluokalla aloittaneen lapseni opettaja teki kuitenkin lastensuojeluilmoituksen neljän myöhästymisen johdosta. Koin itse olevani vahvistunut vanhempana, ns. ”hyvässä hapessa” äitinä. Tämä oli johtanut kotona parempaan ja johdonmukaisempaan rajojen asettamiseen. Tämä oli uusi tilanne lapsille ja näkyi talven aikana rajojen koettelulla, totuttelimme uuteen auktoriteetti asemaan, molemmat minä ja lapset. Tilanteet tiivistyivät usein aamuun kun alkoi olla kiire ja etenkin ulkovaatteista muodostui taistelutanner joka heijastui kouluun asti. Ymmärrän taas opettajaa, hänellä oli omat keinot loppu ja onkin tärkeää että huolen herätessä ilmoituskynnys on oltavakin matala. Otin vastaan perhetyötä. Koin että se voisi auttaakin minua uudessa tilanteessa kun sopeudumme uusiin rajoihin ja auktoriteettina olemiseen. Eikä minulla ollut mitään salattavaa arjessamme. Jälkikäteen kadun tätä päätöstä, alkoihan lapset sopeutumaan jo ensimmäisten kovien yhteenottojen jälkeen, joissa pidin pääni rajojen suhteen. Tilanne rauhoittui ja olisi rauhoittunut luonnostaakin kun uuteen tilanteeseen sopeuduttiin. Perhetyö alkoi kuitenkin hyvin, pidin työntekijöistä ja lapset luottivat heihin. Perhetyö näki että elämä sujui ja sain valtavasti tukea huoliini isän luona tapahtuvista vierailuista. Loppukesästä perhetyöntekijä näki pihalla kasvihuoneessa hamppukasvini. Hän teki tietenkin poliis-iilmoituksen joka johti kotietsintään ja takavarikointiin. Uusi kotini tuntui raiskatulta, sinne oli väkisin tungettu ja kotirauha rikottu, kesän työt mennyt hukkaan kun talveksi kasvatettu sato vietiin minulta. Tästä aiheutuneesta mielipahasta selvisin vielä suhteellisen helposti, tuomiokin tulisi olemaan käytännössä sakkoja. 

Siitä lähteneet seuraamukset sen sijaan ovat totaalisesti romahduttamassa minut. Lastensuojelun reaktio tässä vaiheessa oli suureellinen. Heidän näkökulmansa oli, että kannabistilanteeni oli pahentunut. Todellisuudessa mitään muutosta ei ollut tapahtunut, jäin ensimmäistä kertaa kiinni kotikasvatuksesta siitä syystä että olin avannut ovet kotiini perhetyölle. Puutarhaus oli minua rentouttava ja antoisa harrastus. Kun kasvatan itse, en ole mukana rikollisessa toiminnassa, en tue sitä enkä joudu tekemisiin sellaisten tahojen kanssa. Vaikka olenkin syvän turhautunut, vihainenkin, ilmoituksen tehneelle perhetyöntekijälle, syytän tietenkin itseäni. Oli omaa sinisilmäisyyttä jättää laittomat kasvit niin esille. Tarkoitukseni oli ollut laittaa kasvihuoneeseen myös tomaatteja kasvamaan, jotta kaikki kasvit naamioituisivat sinne vain “äidin kasveiksi”. Muuttorumbassa tämä oli kuitenkin jäänyt. Mutta tämä myös kuvastaa sitä omaa huolettomuutta, luottavaisuutta, sitä ajatusta, ettei nämä luonnonkasvit ole mitään pahaa. Jos siis en olisi ottanut perhetyötä vastaan tai olisin salannut ja valehdellut paremmin lastensuojelun viranomaisille, mitään näitä tapahtumia ei olisi tapahtunut. 

Lastensuojelu velvoitti minut seuloihin. Tai en uskaltanut kieltäytyä ettei sitä tulkittaisi merkiksi, että käytän muita päihteitä joiden käyttöä yritän salailla. Suostuin siis seuloihin ajatuksella, että vaikka THC siellä näkyisi, näkisivät viranomaiset ettei minulle mitään päihdeongelmaa ole kehittynyt. Ajattelin myös, etenkin kun satoa ei ollut, että annan THCn osalta jonkusen puhtaankin näytteen. Kannabiksen seulominen on kuitenkin haastavaa, sillä rasvaliukoisena tuotteena se varastoituu elimistöön ja yksi käyttökerta voi näkyä useita viikkoja. Kotietsinnästä jääkaappiini oli jäänyt hamppuvoita, jota olen käyttänyt syksyn aikana epäsäännöllisesti stressin aiheuttamaan unettomuuteen. Seulojen käytännön toteutus on ollut myös hyvin haastavaa työssä käyvälle kahden lapsen vanhemmalle. Ne toteutetaan yllätysperiaatteella, eli kun puhelu tulee, pitää olla valmis muuttamaan seuraavan päivän suunnitelmat niin, että pääsee pissaamaan purkkiin. Joudun keksimään verukkeita työpaikalle yllättäville poissaoloilleni sillä en halua siellä riskeerata leimaa itselleni. Kaikki poissaolotunnit pitää tietenkin myös korvata. 

Aiemmalla seuloissa juoksemiskierroksella kävi myös niin, että aamuisin a-klinikan päivystyksessä istuessani, aloin saamaan uusia tuttavuuksia. Yhtäkkiä minua tervehti kaupungilla uudet ihmiset, olin tietoinen aamunkeskustelujen pohjalta mitä päihteitä minäkin päivänä pikkukaupungissa liikkui ja mitä lääkkeitä kenelläkin olisi vaihtaa. Aiemmin en ollut missään tekemisissä huumepiirien kanssa. Nyt minut olisi otettu avoimesti sinne vastaan, kiitos lastensuojelun velvoittamissa seuloissa käymisen. Ja kaiken tämän keskellä ihmettelen ja mietin, mitä pissani lähettely ympäri Suomea ja sen tutkiminen kertoo minun vanhemmuudestani. Näiden lisäksi syksyni on ollut erityisen rankka muutenkin. Työssäni on ollut erinäköistä turbulenssia, mutta ennen kaikkea lasteni isä on aiheuttanut suuria huolia tekemällä kiusaa, tehtailemalla perättömiä lastensuojeluilmoituksia ja manipuloimalla lapsia minua vastaan. Lasten tapaamiset isän luona onkin jouduttu jäädyttämään, enkä siis ole saanut sitä vähääkään lastenhoitoapua häneltä. Myöskään elatusmaksusopimusta ei ole saatu uusittua hänen kanssaan, kyseessä olisi siis niin sanotun 0-sopimuksen uusiminen joka ei häneltä velvoita mitään, eli tämä kuvastaa sitä kiusantekoa jota isä on harjoittanut syksyn ajan. Tämä tietenkin on vaikuttanut talouteeni, se on ollut tiukalla, koska työskentelen matalapalkkaisella alalla ja käräjäoikeuden käsittely, jonka avulla saan haettua elatusmaksut Kelasta ilman isän suostumusta, menee ensi vuoden puolelle. Eli taloustilanteeni ei tule myöskään helpottamaan heti. Oikeuden kautta elatusavun hakeminen on aiheuttanut myös ylimääräistä työtä tulo- ja menoselvitysten teon vuoksi ja oikeusaputoimistossa juoksemisen muodossa. Kaikki tämä on johtanut siihen, etten ole kyennyt kantamaan stressiä vielä puhtaista seuloista, vaan olen turvautunut hamppuvoihin viikonloppuisin saadakseni unta öisin kun stressaavat asiat valvottavat. 

THCn näkyminen seuloissa johti siihen, että lastensuojelu on alkanut uhkailemaan minua. Viimeisimmässä tapaamisessa pöytään läväytettiin huostaanottokortti ensimmäistä kertaa. “Jos seulat ei ala puhdistumaan, aloitetaan huostaanoton valmistelu”. Mikään ei tosiaan ole todellisuudessa muuttunut kannabiksenkäyttöni suhteen muutamaan vuoteen, arkeni on vaan mennyt parempaan suuntaan ja oma hyvinvointi kasvanut koko ajan eron jälkeen. Olen shokissa tästä. Samaan aikaan he joutuvat myöntämään, ettei vanhemmuuteni aiheuta huolta, olen hyvä äiti. Perheemme arki näyttäytyy tasaisena ja hyvänä, lapsilla on harrastuksia, teemme asioita yhdessä, olen kiinnostunut lapseni koulunkäynnistä, kaikki perusjutut on kunnossa. Perhetyö käy luonani säännöllisesti eikä historiastani löydy mitään merkintää mistään laiminlyönneistä lasten hoidon suhteen. Mutta koska kyseessä on laiton aine, ei heillä ole vaihtoehtoja. Miten tämä voi olla mahdollista? En voi mitenkään uskoa, en mitenkään, että jonkun mielestä äitiyteni olisi sellaista, että huostaanotto olisi parempi vaihtoehto lapsilleni. Eikä minulle kukaan sellaista ole voinutkaan sanoa tai perustella. 

Samana päivänä vielä kun huostaanotto kortti minulle läväytettiin, sain poliisilta kirjeen jossa ajo-oikeudestani ollaan huolissaan. Kuulusteluissa olen myöntänyt oman kannabiksenkäytön, jonka vuoksi minua uhkaa ajo-oikeuden menetys. Minulla on ollut ajokortti yli 12 vuotta. Tältä ajalta minulla on yksi ylinopeussakko, ei mitään muita liikennerikkomuksia. Poliisin puhallutusratsioissa ei ole ikinä herännyt epäilystä, että ajaisin päihteiden vaikutuksen alaisena. Koen siis että minua ollaan rankaisemassa teosta jota en ole tehnyt. Ajo-oikeuden menetys tekisi elämästäni mahdottoman. Asun haja-asutusalueella, jossa paikallisliikenne on kaukana ja epäsäännöllistä. Jo nuoremman lapsen esikouluun on viiden kilometrin matka eikä julkisia välissä. En kykenisi kuskaamaan lapsiani harrastuksiin tai muihin menoihin. En pystyisi käymään töissä ja työni menetys johtaisi siihen, etten saisi asuntolainaa maksettua ja joutuisin luopumaan kodistani. Vanhempani asuvat toisella paikkakunnalla ja sukulaiset 900 kilometrin päässä, nämä matkustelut tulisivat todella haastaviksi, jopa mahdottomiksi ilman omaa autoa. Saati sitten mitä tällainen yhteiskunnasta syrjäytyminen tekisi mielenterveydelleni. 

Ostin keväällä unelmieni talon. Nyt kaiken tämän keskellä haluaisin lähteä lapsuuteni kotipaikkakunnalle. Muuttaa paikkaan jossa koen olevan ihmisiä jotka välittävät minusta ja haluavat minulle hyvää. Luottaisin että löytäisin sieltä töitä. Kuitenkin omistusasunto estää tällä hetkellä suunnitelmani. Eli viranomaistoimilla on pilattu jopa onneni uudesta kodista. Talo tuntuu rasitteelta ja kadun sen ostamista. Eli kannabiksen laittomuus on viemässä minulta kaiken. Samalla kun koen itse sen todella hyväksi asiaksi, työvälineeksi ja lääkkeeksi joka auttaa minua ja antaa minulle valtavasti. Eikä edelleenkään lastensuojelun viranomaiset, perhetyöntekijät tai lähipiirini (nekin jotka eivät käytä kannabista kuten esimerkiksi oma äitini joka on ihailtavasti muuttanut omia käsityksiään nähtyään kannabiksen edut minulle) kykene osoittamaan tai koe tarpeelliseksi osoittaa että kannabis vaikuttaisi negatiivisesti vanhemmuuteeni. 

Kun luen tämäntyyppisiä juttuja, missä lastensuojelu nähdään vihollisena, itselleni herää ajatus, että katso ihminen peiliin, ei se lastensuojelun asiakkuus tyhjästä ole voinut tulla. Koen kuitenkin itse kykeneväni itsereflektointiin, peiliin katsomiseen. Näen heikkouteni äitinä, kukaan ei ole täydellinen, mutta niissä pyrin kehittymään ja jos jotain, kannabis auttaa minua tässäkin analyysissa. Olen yrittänyt kyllä miettiä toimintaani kriittisesti, mutta en voi nähdä että kannabis olisi joku sokea pisteeni. Ainut huoleni on tietenkin miten lapseni tulevat kokemaan äidin kannabiksenkäytön suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Haluaisin kuitenkin opettaa lapsilleni muutenkin oman järjen käyttöä, sitä että joskus vallitsevia normeja on terveellistä kyseenalaistaa. Kannabiksen käytössäni on kuitenkin kyse uhrittomasta rikoksesta, muilta osin moraalini kyllä allekirjoittaa Suomen lain. Uskon myös että joka tapauksessa 10 vuoden sisällä kannabiksen käyttö on vähintään dekriminalisoitua Suomessa eikä lapseni joudu tätä ristiriitaa kohtaamaan. Tuttavapiirissämme on myös hollantilaisia perheystäviä ja tätä kautta olemmekin jo käsitelleet lasten kanssa hamppua, miten se on muualla maailmassa monessa paikassa sallittua ja Suomessakin kasvatus ja käyttö on monipuolisesti sallittua, hyvin säännösteltyä vaan. 

Tietenkin nyt yritän saada seulani pidettyä puhtaana. En voi riskeerata, että vaikean varhaislapsuuden kokeneet lapseni alettaisiin traumatisoimaan uudelleen huostaanotolla. Tämä kyykytys on kuitenkin vienyt oman luottamuksen viranomaisiin ja yhteiskuntaan. Sen edustajat eivät saa käyttää omaa järkeä ja harkintakykyä. Lakia joudutaan noudattamaan sokeana. Tämä on jopa pelottavaa etenkin jos peilataan historiaan. Missä tulee se raja vastaan, että ihminen pysähtyy tutkimaan, hetkinen voinko enää seisoa tällaisen takana. Minut on revitty auki ja rikottu. Samaan aikaan minun pitäisi olla voimissani ja parhaassa terässä jaksaakseni aloittaa prosessin yksinhuoltajuuden hakemiseen. Virheisiin ei tässä prosessissa ole varaa. Lakimuutos kannabiksen rangaistavuudesta luopumisen suhteen on minulle muodostunut siis elintärkeäksi. Lakimuutoksen läpi mennessä se antaisi avaimia omille lastensuojelun viranomaisille ja paikalliselle poliisille käyttää omaa harkintaa ja tekemään inhimillisiä päätöksiä. Ei saattaa ihmisiä syrjäytymisvaaraan.

-Äiti-